Ei menny niinku Strömsössä ei...

Ilma kuin morsian ja lapsille oli luvattu Särkänniemen reissu. Heti aamuvarhaisella lähdettiin, mutta meijän perhe nyt kovin varhain ole yhtään missään, niin olihan ne lähimmät parkkipaikat jo ihan täynnä. Jouduttiin sitten sinne jonnekkin kauemmas, sorakentälle jättämään auto. Eipä siinä mittään, päivä oli ratkiriemukas ja lopulta raahauduimme takaisin kohti autoa. Viimetöikseni ennen lähtöä tiputin sitten sen ensimmäisen älypuhelimeni auton takaluukkua pakatessa maahan. Miten sopivasti, juuri kuin voileivän, se "oikea" puoli alaspäin. Näyttö hajos tuhanneksi säröiksi, totkai, oltiinhan me ny siellä sorakentällä. Sirpaleet tietää onnea, mutta vieläkään en ole varma mitä onnea se tuotti. Tai toisaalta, jossain kohtaa se pakottavasti ajoi minut ompelukoneen ääreen, onnea sekin. Ei ehkä kaikille, mutta mulle kyllä. Niin ja monen mutkan kautta lopulta saatuani uuden puhelimen, se on tosiaankin ihan uus (ei siis mieheni vanha, kuten lähes kaikki aiemmat puhelimeni) ja vielä astetta parempi versio. En ole varma tekeekö tuo älypuhelimen omistaminen sitten lopulta onnelliseksi. Tuossa välissä mulla oli käytössä vuoden 2008 nokian simpukkamalli, ilman kameraa, ilman mitään hienouksia. Oli tavallaan kovin helpottavaa olla ilman sähköposteja, ilman postauksia, ihan vaan vanhanaikaisen puhelun tai tekstarin varassa. Tais siihen nyt just ja just saada hymiön lisättyä. Puhelinonnellisuudella on siis puolensa =)

Tosiaankin, siinä kohtaa kun sen uuden puhelimen sitten lopulta sain, oli hirveä härdelli. Olin aloittamassa uudessa työpaikassa ja tuhat asiaa ja mies töissä ja lapset mun kontolla. Ajaessani ohikulkutietä eräänkin ison elektroniikkaliikkeen ohi, kävi hetkellisesti, hyvin hyvin hetkellisesti mielessäni, että siihen puhelimeen tarvittis saada ne edes pikkasen kolhuilta suojaavat kuoret,että pitäiskö poiketa hakemaan. Sekunnin murto-osan ajateltuani, ajatukseni jatkui suurin piirtein tähän malliin: että niinkun kahden sekunttiakaaneipaikallaanolevanlapsen kanssa johonkin elektroniikkaliikeeseen etsimään niistä tuhansista kuorista sitä just mun luurille sopivaa kuorta ja sillä välin ku löydän sen oikean merkin niistä vaihtoehdoista, toinen on hävinnyt hyllyrivistöihin leikkimään piilosta ja toinen vetää irti telkkariosaston piuhoja. Keräisin laumani kasaan ja yrittäisin löytää vielä oikean mallin, sama toistuu ja bonuksena pienempi on löytänyt dvd-hyllyn, josta voi toki ottaa yhdet kuoret ja muussata kulmat terävillä etulegoilla. Tämän jälkeen mun pitäis vielä valkata väriä ja blingblingiä niihin kuoriin. Just joo ja jäi kuoret ostamatta.



Tämän varmasti monelle niin tutun tilanteen innoittamana päädyin sitten lopulta ompelukoneeni taakse. Suojapussiin siis tarvitset palasen läpinäkyvää pvc-muovikangasta, vanhan lakanapitsin (tai ihan uusikin käy, kunhan on tarpeeksi leveää) ja valkoista vuorikangasta. Halusin pussista mahdollisimman ohuen ja helpon käyttää. Päädyin siis malliin, jossa puhelin sujautetaan sivulta sisään. Voisi sen aukon yläpäähänkin jättää.

Ompelin muovin ja vuoren yhtäaikaisesti oikeaan
kokoon ja pitsin erikseen. Laitoin sisäkkäin ja ompelin
yhteen suoralla tikillä auki olevasta reunasta. Yläkulmaan kankaiden väliin ompelin ihan millipienen lenkin ohuesta polyesternyöristä (siitä mitä käytetään mm. laskosverhoissa) jotta pussin saa kiinni vaikka kaulanauhaan. Aukiolevan sivun keskikohtaan laitoin pienen läpikuultavan vaatetusnepparin, jotta se jää mahdollisimman piiloon, eikä puhelin kuitenkaan pääse tippumaan pussista ulos. Muovi siis suojaa kosteudelta (sitäkin on eräästä takuuhuollosta tulleesta puhelimestani löytynyt, kiitos ilmeisesti erittäin ehtivien lapsieni) ja vanha puuvillapitsi kolhuilta. Aika tyttömäisen romanttinen se on, ei siis äijäkamaa, mutta toimii mulla ainakin siihen saakka, että pääsen sinne butiikkiin ihan yksin ja ajan kanssa =)

Terveisin Salla